”Se on yhtä perkelettä toi lasten kanssa tappeleminen” , tuskailee Matti Röngän kirjoittaman dekkarisarjan poliisi Teppo Korhonen ja jatkaa:
”Ja sitten saatana surullisinta, että se loppuu. Yks hujaus, niin sinne ne menivät” , rouheakielinen Korhonen replikoi tyylilleen ominaiseen tapaan, ja ilmaan jää soimaan sekä ärsyyntyminen että haikeus.
Isä-Korhosella on kokemusta sekä jo omilleen muuttaneesta lapsesta että juuri haastavaan teini-ikään ehtineestä jälkikasvusta.
OLEN lenkittämässä koiriamme, ja sunnuntaiaamu on niin verkkainen, ettei meillä ole Laitilan keskustassa toviin muuta seuraa kuin kevätaurinko. Mukava kumppani, kovasti kaivattukin, sillä harmaata ja viileyttä on ollut totisesti riittämiin. Tai ehkä seuraksi lasketaan myös kuulokkeistani kuuluva näyttelijä Jukka-Pekka Palon ääni, siis se joka parhaillaan lukee minulle äänikirjasovelluksessa Röngän kirjaa?
Kuljen koirien kanssa pitkin Vihtorinkatua, ja Korhosen toteamus vanhemmuuden paradoksaalisuudesta saa minut naurahtamaan ääneen.
ROMAANIHENKILÖ Korhosen mietteitä olen itsekin pyöritellyt mielessäni. Viime keväänä toinen lapsistamme arkisesti totesi, että sehän voi äiti olla, että te iskän kanssa asutte jo ensi vuonna kaksin. Hymähdin, kunnes yhtäkkiä tuntui kuin olisin tajunnut jonkun aivan arkisen sanonnan todellisen merkityksen ensimmäistä kertaa. Että olethan nyt ymmärtänyt, että se hetki on aika pian? No en ollut.
Mutta onneksi minua alettiin herätellä ajatukseen. Jonkinlaisesta perheen sisäisestä yya-sopimuksesta siinä lienee kyse. Ja sepä vasta onkin ihmeellistä, miten ne meitä vanhempia koulivat, lapset.
Ollaanko me muistettu sanoa riittävän usein, miten me niitä rakastetaan?
MINUSSA virisi jonkin sortin paniikki. Onhan ne varmasti oppineet, miten ruskeakastike tehdään, että käytössä ollut vesipullo on pestävä joka päivä, märät kengät laitettava yöksi kuivumaan, leikkuulauta pestävä superhyvin, jos siinä on käsitelty raakaa lihaa?
Ja ollaanko me vietetty tarpeeksi paljon leppoisia kesäpäiviä rannalla, muistettu sanoa riittävän usein, miten me niitä rakastetaan, saatu ne ymmärtämään, että kyllähän ne pärjää missä vain ja jos tuntuu, että eivät pärjää, niin tässähän me ollaan, minä ja iskä?
Panikointiinikin ne suhtautuivat niin järkevästi, hyväntahtoista nauruaan pidätellen ja jotenkin siihen tapaan todeten, että nyt äiti menee taas pikkasen yli.
ROMAANIHENKILÖ Korhonen ajattelee liian synkästi, päätän. Aikuisen mittakaavalla aika menee kyllä nopeasti ja haikeuden ymmärrän hyvin. Mutta eihän ne ulottumattomiin sentään katoa, lapsuudenkodistaan lentävät lapset. Kaikki muuttuu, koko ajan – ja osaavathan ne neuvoa kysyä, jos sellaisia ruskeankastikkeen teossa tarvitsevat, fiksut muksut.
Kaarran koirien kanssa Kirkkopuistoon. Talven askelten alla värittömäksi kalvenneen nurmikon seassa näkyy siellä täällä arasti vihertävää ruohoa ja syvän sinisinä kukkivat skillat ovat auringon paisteessa lähes epäuskottavan värikkäitä. Eipä uskoisi; kuukausi tästä ja sireenit ovat jo nupullaan.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja