Isoäitini oli pitkään miehensä omaishoitaja. Papparukalla oli muistisairaus. Kahdestaan he kuitenkin selvisivät kotona kohtuullisesti, kunnes papan muisti petti ihan tosissaan. Yöllä pappa heräili, sytytteli valoja ja saattoi napsaista sähkölevynkin päälle, vaikka ei ollut mitään hellalla keittelemässä. Mummu käveli papan perässä sammuttelemassa laitteita ja maanitteli miestä takaisin nukkumaan.
Viimeinen pisara oli kun pappa unohti, missä vessa on ja päätyi kerrostalon hissiin asioilleen.
Pappa pääsi nopeasti terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa hänellä oli jatkuva hoito ja valvonta. Pappa vietti seesteisiä päiviä osastolla ja mummun elämä keveni.
Pappa nukkui sitten pois. 92-vuotiaana yksin jäänyt mummu totesi, ettei hänellä ollut enää ystäviä. Kukin oli vuorollaan lähtenyt. Häntä alkoi vaivata piinallinen yksinäisyys. Elettiin vielä niin hyvää aikaa, että yksinäisyys, alakuloisuus ja korkea ikä riittivät täyttämään sen kriteerin, että kotipalvelu alkoi käydä hänen luonaan kerran päivässä.
Silti hän kärsi yksinäisyydestä ja halusi asumaan vanhustenkotiin. Sinne hän pääsikin. Olo tuntui turvallisemmalta, kun ympärillä oli jatkuvasti ihmisiä.
Näillä nykyisillä hyvinvointialueilla on mantra, että iäkkäiden pitää asua mahdollisimman pitkään kotona. Varhan tavoitteena on myös saada 300 sopimusomaishoitajaa lisää vuoteen 2026 mennessä. Ajatus kotona asumisesta kuulostaa hyvältä. Onhan oma koti kullankallis. Mutta iäkkäälle muistihäiriöiselle, koti ei välttämättä olekaan enää turvallinen paikka.
Omaishoitajaksikin moni ryhtyy rakkaudesta ja velvollisuuden tunteesta. Mutta kun omaishoitaja vanhenee, hoitotaakka käy raskaaksi.
Yhä enemmän vanhusten hoito on lopulta läheisten ihmisten varassa. Tunnen monta viisi-kuusikymppistä naista, jotka hoitavat vanhempiaan ja heidän asioitaan, siivoukset, pyykit, kaupat, apteekissa käynnit ja kaikki juoksevat asiat. Samat naiset hoitavat usein myös lapsenlapsiaan, eikä tässä vielä kaikki. Naiset ovat yhä myös töissä ja oma eläkeikä karkaa koko ajan kauemmas.
Kun aiemmin puhuttiin ruuhkavuosista, tarkoitettiin lapsiperheiden arkea. Nyt ruuhkavuodet vain jatkuvat. Moni miettii hiljaa, kuinka pitkään. On noloa ottaa asiaa puheeksi, kun kyse on rakkaista ihmisistä.
Työelämässä tunnistetaan lapsiperheiden haasteet. Yhteiskunta tarjoaa lapsille päivähoitoa ja vuorohoitoa, sairasta lasta voi jäädä hoitamaan kotiin. Omien vanhempien tai sairaan puolison hoitoon voi saada viisi päivää palkatonta vapaata vuodessa. Se on usein liian vähän. Lisäksi työpaikoilla on usein vaikea järjestää kaikkia vapaita.
Mitä enemmän hyvinvointialueet säästävät, sitä suuremmaksi omaisten huoli ja taakka kasvavat.
Miten me oikeasti hoidamme vanhukset, jotka asuvat kotona mahdollisimman pitkään?
Teija Uitto
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja, äiti, isoäiti ja tytär.