Laitilan Hautvuori on saanut oman aukeaman Kaisa Sillanpään kirjassa Varsinais-Suomi – kohteet, jotka on nähtävä kerran elämässä. Huolimatta siitä, että asuin vuosien ajan alle viiden kilometrin päässä tästä uskomattomasta linnavuoresta, en ole kertaakaan käynyt siellä. Koska ikää on jo yli 40, asia on syytä korjata. Perillä käy ilmi, että kovin montaa vuosikymmentä tätä kokemusta ei olisi voinut enää lykätä, mutta palataan siihen hieman tuonnempana.
Sillanpää tarjoaa kirjassaan parkkipaikan osoitteen ja tämä osoittautuukin helpoksi löytää. Parkkipaikan läheisyydessä oleva musta haalistunut kyltti osoittaa metsän suuntaan ja siinä lukee Hautvuori. Sinne siis.
Kirjan mukaan parkkipaikalta on noin 100 metriä kohteeseen, mutta näinkin lyhyellä matkalla ehdin epäillä harhautuneeni reitiltä. Yhtäkkiä metsän keskellä edessä siintää kyltti. Kiritän askeleitani ehtiäkseni lukemaan, mitä siinä sanotaan. Kyltti kertoo paitsi sen, että olen saapunut oikeaan paikkaan myös jo kirjasta lukemani perusasiat Hautvuoresta.
Lisäksi kyltin vasempaan alanurkkaan on käsin kirjoitettu varoitus:
– Tääl kummittelee.
Vilkaisen linnavuoren suuntaan ja pohdin, kuka tai mikä siellä kummitelee. Kirkas keskipäivän valo siivilöityy puiden lomasta niin vahvasti, että edes oma varsin vilkas mielikuvitukseni ei kykene loihtimaan eteeni aaveita tai muitakaan olentoja.
Hautvuori pitää sisällään kaksi suurta kalliota ja niiden väliin jäävän solan. Linnavuori on muinainen puolustusvarustus. Aikoinaan se on todennäköisesti muodostunut paitsi edelleen näkyvissä olevista kallioista ja kivistä myös puurakennelmista ja sen tarkoitus on ollut suojata väkeään ryöstäjiltä.
Pujotellessani kapeita ja paikoin melko vaikeakulkuisia polkuja, yritän loihtia mielikuvitukseni voimin esiin muinaiset ihmiset ja ehkä taistelut, joita linnassa tai sen läheisyydessä käytiin. Se on vaikeaa, sillä maasto on erittäin vaikeakulkuista ja mielikuvien vietäväksi antautuminen johtaa melko varmasti nilkan vääntymiseen.
Tästä päästäänkin siihen, miksi tätä Kerran elämässä -retkeä ei olisi kannattanut jättää kovin paljon myöhemmäksi. Kivien päällä, kalliorakennelmien välissä ja juurakkoisilla poluilla taiteileminen vaatii vakaata jalkaa ja kovin huonojalkaiselle paikka ei tarjoa juuri muuta kuin mahdollisuuden kompastua.
Tutkin linnavuorta kävellen ja kuljen välillä omia jälkiäni pitkin takaisin solaan. Sitten päätän kiivetä uudelleen toisen kallion päälle, koska löysin sieltä tasaisen alustan eväiden syöntiä varten. Paikaltani on hienot näkymät alla avautuvan pellon yli. Pohdin, onko sieltä tähystetty mahdollisten vihollisten saapumista vai onko paikka ollut tähystäjälle liian avoin.
Palatessani solaan ajatukseni harhautuu jälleen kummitteluun, josta muuten Sillanpääkin varoittaa kirjassaan. Keskellä kirkasta kesäpäivääkin solassa on jotenkin hämärää. Ajatuskin siitä, että saapuisin paikalle iltamyöhällä pimeän aikaan puistattaa vaikka muuten tunnenkin kävelen nostattaman hien ihollani. Kallioiden kolot ja onkalot, tiheä metsä ja molemmilla puolilla kohoavat kalliot ovat kuin suoraan kummitustarinasta. Nytkään keskellä, tavallista tiistaipäivää, en keksi yhtään järkevää syytä kavuta luoliin, vaikka Hautvuorea on kuvailtu Suomen hienoimmaksi luolakohteeksi.
Hautvuoren alue ei ole suuri, mutta harhailevien ajatusteni vuoksi huomaan retkeni kestäneen liki tunnin. Ehkä olisin viihtynyt siellä pidempäänkin ilman hyttysiä, jotka hyökkäsivät kimppuuni heti kun pysähdyin.
Hautvuori
Kenelle? Perheille, yksin liikkuville, historiannälkäisille, luonnon ystäville, kummitusten etsijöille ja oikeastaan kenelle vain, joka pystyy liikkumaan epätasaisessa maastossa.
Miksi? Paikka on kaunis, kiinnostava ja täynnä historiaa.
Mitä mukaan? Millekään retkelle ei ole mitään syytä lähteä ilman eväitä, joten oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen, pari leipää ja kuppi kahvia tai teetä ei ole koskaan vahingoittanut ketään.
Mutta… Kuka, ketkä tai mikä paikassa kummittelee? Siitä ei tahtonut löytyä mitään tietoa.
