Sain puhelimeni 14-vuotiaana rippilahjaksi vanhempieni vastustelusta huolimatta. Lahja oli isovanhemmiltani ja ainoa lahjatoiveeni, joka oikeasti toteutui. Sukulaisiani ei tosin voi syyttää, sillä muut kaksi toivetta olivat moottoripyörä ja hevonen. Puhelin oli Nokia 3110 uusinta mallia, josta kaiken hyvän päälle sai kuoret vaihdettua. (Niin, ja lisäksi siinä oli matopeli, mutta siitä lisää tuonnempana.)
Sain puhelimeeni keltaiset vaihtokuoret ja ne olivat mielestäni huippuhienot. Valtaosa sen aikaisista (varsin harvoista) puhelimista oli harmaita tai tummansinisiä. Olin luokallani yksi ensimmäisistä, joka sai oman puhelimen. Se tuntuu itsestäkin nyt jo muinaishistorialta. Olemme nimittäin hankkineet älyluurit omille lapsillemmekin jo viimeistään silloin kun he siirtyivät toiselle luokalle.
Puhelimessa oli yksi toiminto, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta: tekstiviestit. Puhelimen muistiin mahtui vain rajallinen määrä tekstiviestejä, joten kaikkein rakkaimmat kirjoitin itselleni ylös vihkoon tai päiväkirjaan.
Koska tekstiviestin merkkimäärä oli vain 160 merkkiä, jouduin tinkimään oikeinkirjoitusvaatimuksistani ja pudottamaan pois niin välimerkkejä kuin kirjaimiakin. Välillä viestin sisältö hämärtyi lyhennettyjen sanojen vuoksi niin, että säästäminen kostautui kun ystävä ei ymmärtänytkään viestin tärkeää ydintä.
Tekstiviesti-harrastukseni ei ollut halpa. Yksi viesti maksoi yhden markan, mikä tarkoitti sitä, että jouduin säännöstelemään niitä melkoisesti. Yksi viesti per päiväkin teki puhelinlaskustani sellaisen, että päädyin ”keskustelemaan” sen sisällöstä keittiönpöydän ääreen. Puhelimellani, tai kännykälläni kuten silloin sitä kutsuin, ei kannattanut soittaa. Tämän vuoksi sillä ”tehtiin pommeja” eli soitettiin, mutta katkaistiin puhelu ennen kuin toinen ehti vastata. Tämä oli sovittu merkki siitä, että kaverin piti hakeutua lankapuhelimen äärelle maratonpuhelua varten. Nuoremmille lukijoille: Lankapuhelimella tarkoitan puhelinta, joka oli perheen yhteisessä käytössä ja nimensä mukaisesti ”langalla” kiinni seinässä.
Ja jos nykynuorisoa syytellään puhelimella pelaamisesta, ei oma ikäpolveni ole tässä mitenkään parempi. Olkoonkin, että pelejä oli vain yksi, mutta koukuttavuudessaan se vetää vertoja monelle muulle. Muistan hyvin, miten opettajat närkästyivät nähdessään, miten oma ikäpolveni istui koulumme kivisellä lattialla polvet koukussa ja kumartuneena puhelimiensa ylle. Peukalot nakuttivat tasaiseen tahtiin ja aina välillä jostain kuului kiroilua, kun liian pitkäksi kasvanut liero törmäsi seinään ja peli päättyi.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka muistaa edelleen elävästi tekstiviestin odottaamiseen liittyvän jännityksen.