Inga Nuojua
Äiti oli mestari kiveenhakattujen aikataulutettujen tekemisten saralla. Esimerkiksi matot piti pestä ennen juhannusta, olipa kuinka kylmää tai sateista tahansa. Matot rullattiin isän kangaspakkojen sisältä vapautuneiden vanerilevyjen päälle polkupyörän taakse ja poljettiin Lankjärvelle.
Murrosiän herättämillä aivoilla minä yritin ehdottaa muutoksia mattojen pesuasiaan. Eikö hommaa voisi hoitaa, kun järvivesi on lämmennyt ja kun sattuvat hyvät ilmat? Onko pakko joka kesä pestä mattoja? Ketään äiti ei meille sisään päästänyt saapastelemaan kengät jalassa saappaista puhumattakaan. Jos yritin livahtaa avojaloin pihalle, äiti oli pesuvadin kanssa vastassa vaatien jalkojen pesua.
Miten semmoisessa huushollissa matot likaantuvat. En kuitenkaan saanut ymmärrystä ehdotuksilleni. Äiti pysyi kannassaan, että tehdään, kuten on aina tehty.
Kapinoinnistani huolimatta olin huomaamattani omaksunut samankaltaisia toimintatapoja. Nuorena perheenäitinä käytin jokaisen lauantaivapaan perusteelliseen viikkosiivoukseen ja leipomiseen ”pyhäksi”. Ikkunat jynssäsin joka syksy ja kevät. Jouluksi laitettiin ruokaa ja herkkuja kuukausi etukäteen. Ruskeita pipareita kastettiin kahviin vielä juhannuspöydässä.
Ei tullut mieleen pohtia rutiinien järkevyyttä, vaikka jo alakoululainen tyttäreni joulun edellä tiedusteli, miksi ruokaa tehdään näin paljon, vaikka joulu on vain kaksi päivää. Keski-ikäistyessä ja voimien vähetessä tuli pakon edessä miettineeksi, onko kaikki aivan välttämätöntä. Kuitenkin vasta oma vakavampi sairastuminen yhtenä syksynä kampesi käytännöt uuteen asentoon.
Ensin jäivät ikkunat pesemättä. Kukaan ei huomannut laiminlyöntiä – en edes minä itse. Ikkunan takana syksyn harmaus muuttui sujuvasti kaamospimeydeksi lasien kirkkausasteesta piittaamatta.
Jouluiset tarjottavat hankittiin ostamalla ja minusta tuntuu, että maistuivat syöjille yhtä hyvin ellei paremmin kuin minun värkkäämäni.
Päädyin iltaisin unta odotellessa miettimään, mihin jatkossa haluan aikani käyttää. Mikä on välttämätöntä, mikä ei. Minkätasoinen tekeminen on järkevää? Eikö imurointi riitä viikkosiivoukseksi? Eikö muulle perheelle voi delegoida kotitöistä osaa?
Viimemainittu oli vaikein toteutettava. Varsinkin ukko oli haluton luopumaan saavuttamistaan eduista. Pyrki livistämään ”autoremonttiin” imurointivuoronsa aikana. Perusteli lähtöään vielä sillä, että ”täällähän on ihan siistiä”. Millainen tilanne mahtaisi saada aikaan ukon siivousinnon?
Muutosprosessi oli kuitenkin käynnistynyt. Sen eteenpäin viemistä vauhditti merkittävästi oma oivallukseni: olin saanut elämääni rutkasti lisäaikaa. Henkitoreissaan ollut lukuharrastukseni elpyi. Ehdin mukaan jopa jumpparyhmään.
Jostakin sattui silmiini ajatelma: ihminen on ainoa eläin, joka rakentaa itse itselleen häkin. Kaltereita ei näe, mutta ovat silti pitävät. Murtaa ne voi vain sisältäpäin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.