Luin Plarista Virve Ahon kolumnin ”Leikki on lapsen työtä” (LS 30.8.2024 ). Se herätteli huomaamaan, että lapsuus on muuttunut.
Itse olen elänyt aika samankaltaisen lapsuuden, mitä Virve Aho kolumnissaan kuvailee, vaikka olen iäkkäämpää sukupolvea. Kekseliäisyys kukoisti.
Ruo’an tekeminen oli suosittu leikki. Siinä tarkka tutustuminen lähiympäristöön tapahtui luontevasti, kun etsittiin sopivaa värkkiä sapuskaan. Lahopuu muistutti kovasti kypsää lihaa. Hiekkakiveä hakattiin vimmatusti kovemmalla kivellä, että saatiin jauhoja.
Perunannoston jälkeen pellosta löytyi ihan oikeita pikkuperunoita. Ihmeteltiin kaverin kanssa, kun uutta löydettiin. Tehtiin samanikäisten kesken omaperäisiäkin johtopäätöksiä. Yhden sellaisen kertoi kotini naapurissa asunut leikkikaverini äskettäin.
Minä kuulemma olin jouhevasti tehnyt alta kouluikäisenä päätelmän löytämämme kuolleen punatulkun sukupuolesta sanomalla, että uros se on, kun sillä ei ole tissejä. Kertoja epäili minun suuntautuneen jo silloin biologiaan.
Omien lasteni sukupolvi oli vielä leikeissään aika lähellä omaa lapsuuttani. Ainoa nykyaikaa ennakoiva oli Pikkukakkosen katseleminen iltaisin.
Lastenlasten lapsuus on sitten ollut jo erilainen. Monennäköiset tekniset vempaimet ovat olleet osa sitä. Ovat pienestä pitäen olleet mummua näppärämpiä teknisessä osaamisessa, mutta niiden käyttöön uppoaa aikaa. Se on jostakin muusta pois. Pikkulasten kohdalla sitä tuskin vielä on nipistetty yöunista.
Kyllä lapsenlapsetkin ovat leikkineet, mutta muovisessa, helposti särkyvien ja valmiiksi ajateltujen lelujen maailmassa. Mummulle on tarjoiltu pitsanpaloja ja paprikoita muovisina näköisversioina.
Nukenvaunuja en muista heillä nähneeni. Nukensängyn oli puutöitä harrastava pappa tehnyt ja nukenvaatteita isomummu, mutta en nähnyt niitä käytettävän. Lääkärileikeissä olen kyllä usein ollut potilaana. Piirtäminen ja askarteleminen ovat olleet voimissaan sukupolvesta toiseen.
Lasten ulkoleikit ovat minusta vähentyneet. Hyppynarua olen vielä keväisin nähnyt pikkutyttöjen hyppivän, mutta ne pihaleikit, joihin tytöt ja pojat yhdessä osallistuivat ovat tainneet kadota lasten tietämyksestä.
Oma jälkikasvuni on varttunut maaseutumaisissa oloissa, jolloin vapaa luonto on lähellä. Kaupungeissa lapsien elämä on säännellympää, ”turvalliseksi tehtyä”. Samalla lasten mahdollisuudet mielikuvitusta innoittaviin omatoimiretkiin ovat kaventuneet. Vaihtuneet harrastuksiin, joihin vanhemmat kuskaavat.
Mieleeni juolahti, onko tyttöjen hoivaamisleikkien vähenemisellä kauaskantoisempiakin seurauksia. Ehdollistettiinko oman sukupolveni tytöt niillä leikeillä perinteiseen naisen osaan.
Ja mitähän valmiuksia antaa nykyinen päivittäinen pelaaminen. Aika näyttää. Erilainen on maailmakin, jossa nykylapset aikuisuutensa tulevat elämään.
Inga Nuojua