Kipupisteitä – painopisteitäkö?

Yhteiskunnassamme, päättäjien ratkaisut ja myös päättämättä jättämiset vaikuttavat kansalaisiin eri tavoin. Toisille niistä on erinomaista hyötyä, toisille vähemmän tai ei lainkaan. Poliittiset intressit, päättäjien arvomaailmat ja yleinen taloudellinen tilanne jättävät jälkiä, joihin pitäisi kulloinkin tyytyä. Tärkeää olisi, että yhteiskunnassa esiintyvät ongelmat ja kipupisteet tunnistetaan ja niihin puututaan. Hyvinvoiva yhteiskunta, ns. hyvinvointivaltio, käsittelee ja hoitaa aina ensin ongelmansa ja kipupisteensä. Niistä pitäisi muodostaa samalla painopisteitä päätöksentekoon. Miltä vaikuttaa tilanne nyt meillä Suomessa?

Kipupisteiksi on maassamme tutkimuksissa jo pitkään tunnistettu erityisesti lapsiin, nuoriin, ikääntyneisiin ja perheiden arkeen liittyvät riskit ja ongelmat. Näiden hoidossa vain kunnilla oli aikaisemmin päärooli, nyt se on myös hyvinvointialueilla. Hyvinvointialueiden rakentaminen, meillä Varsinais-Suomessa ainakin, eteni maakunnassa takamatkalta ja salama-aikataulusta johtuen lähes kaaoksessa. Tämä tuntuu olevan kehittämiskohteena yksi kipupiste Varhan järjestelmässä vielä pitkään.

Hyvinvointijärjestelmämme laajoista tehtävistä huolimatta kaikki ponnistelut tulisi keskittää tiedossa oleviin kipupisteisiin. Lasten ja nuorten sosiaalipalveluihin on panostettu mutta ei tarpeeksi. Lastensuojelun ja lapsiperheiden palveluiden kustannukset ovat maassa kolminkertaistuneet kahdessakymmenessä vuodessa, mutta niiden osuus kaikista sote-menoista on siitä huolimatta pysynyt lähes paikallaan. Nuorten ahdistuneisuus on tutkimuksissa kymmenen viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Yhteiskunta ei voi tällöin hyvin ja syitä on monia. Tarvitaan lisää ennaltaehkäiseviä palveluja ennen raskaita ja kalliita jälkihoitoja.

Väestön ikärakenteen ja määrän huolestuttava kehitys on, kuten viimeinkin ymmärretään, yksi iso kipupiste koko maassa. Kun huoltosuhde 1980-luvun alkupuolella oli tasapainoinen, toisin sanoen yksi työikäinen huollettavaa (alaikäiset ja yli 65-v.) kohti, on suhde nyt se, että työikäisiä on 40 prosenttia ja huollettavia 60 prosenttia väestöstä, vuonna 2050 ennuste on vielä synkempi, 30–70 prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman maahanmuuttoa ei selvitä, syntyvyys kun ei ongelmaa ehdi hoitamaan.

Miten väestön ikääntymisen kasvun tuomiin seurauksiin ja tarpeisiin tulisi varautua? Ikääntyneiden pitäminen mahdollisimman terveinä ja toimintakykyisinä ennaltaehkäisyn menetelmin on tutkimuksissa osoittautunut kiistatta tärkeimmäksi. Käytännössä kunnille kuuluu asukkaiden fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen asuinympäristön ylläpito eli niin sanottu hyte-työ. Siellä turvallisuus ja esteettömyys sekä ikääntyneiden aktiivisuudesta huolehtiminen kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Jokaisella on luonnollisesti samalla oltava vastuu itsestään ja myös läheisistään. Perusterveydenhuollon toimivat lähipalvelut pitää turvata, muutoinhan putoaa pohja pois myös kuntouttavalta terveydenhuollolta. Ennaltaehkäisevän hoidon on todettu parhaiten tukevan ikääntyneiden terveyden ja toimintakyvyn ylläpitoa. Kuntoutuksella voidaan ikääntynyt pitää toiveidensa mukaisesti pitkäänkin kotikuntoisena. Tavoitteena olisi turvata oikeat palvelut oikeaan aikaan. Todettakoon samalla, että Laitilaan odotettu ikääntyneiden uusi asumispalveluyksikkö on aivan välttämätön mutta se ei roolissaan korvaa ikääntyneiden toimintakyvyn ja kotikuntoisuuden ylläpitämistä.

Edellä on lyhyesti tuotu esiin tutkimuksilla osoitettuja, kiistattomia yhteiskunnan kipupisteitä. Toki on muitakin mutta juuri näihin liittyy kysymys, ovatko ne samalla valtakunnallisissa ohjelmissa painopisteitä ja onko tahtotila riittävä niiden käytännön hoidossa. Ilman sitä ei jatkossa selvitä pelkästään toistuvasti korostettavalla talouskurilla ja kipupisteiden sivuun jättämisellä. Jokainen itse arvioikoon tätä.

Jukka Alkio

Kirjoittaja on laitilalainen kunnallisneuvos ja Laitilan valtuuston toinen varapuheenjohtaja (kesk.).