Juha Kylänpää
Erityisesti lintujen määritys perustuu usein ääniin. Pimeässä illassa viikko sitten lensi telkkä rantasaunan ohi. Mistä tiesin? Koirastelkän siipien vihellyksestä. Pelkästään kuulohavaintoihin on kuitenkin viisasta suhtautua tietyllä varauksella erityisesti, jos tilanteessa on hiukankaan mitään outoa.
VIIME viikolla rakensin Lehtoniemen pihansyrjässä luontopolulle uutta siltaa. Palat olivat valmiiksi määrämittaisia ja kasasin sitä ruuvaamalla, joten homma edistyi metelittä. Huomiotani kiinnitti pehmeä narina. Aloin kuunnella. Ei mitään. Jatkoin hommia, ja tovin päästä sama kuului uudelleen. ”Ihan kuin ruskosammakko. Outoa.”
Jatkoin töitä, ja kurnutus kuului satunnaisesti. Ääni oli hyvin oikea, mutta vuodenaika erittäin väärä. Olisi sensaatio, jos sammakko olisi soidinpuuhissa marraskuussa, mutta mistä sitä näin lämpimänä syksynä tietää. Ojassa oli virtaamatonta vettä, joten se puoli oli kunnossa.
Lopulta oli pakko keskeyttää, siirtyä sivulle ja odottaa. Jokusen minuutin seisoskelun jälkeen tärppäsi ja ääni kuului taas. Ei laitettu Salen myyntitelineeseen lööppiä ”Syyslämmön sekoittama sammakko uhkaili sillanrakentajaa”. Kurnutus ei tullut ojasta vaan samasta suunnasta, kuusten oksistosta. Siellä kaatumaan lähtenyt puu nojasi toiseen, tuulessa liikkuvaan, ja kosketuskohdassa hankaus synnytti taitavan matkinnan.
YHTENÄ tuhjuisentyynenä marraskuun päivänä haahuilin Siperian ja Nälkloukkaan välisellä metsäalueella. Sellainen sää tappaa tehokkaasti äänet ja kuultavana oli pelkkää hiljaisuutta. Yhtäkkiä tunnelman rikkoi moton katkaisusirkkelin vonkaus. Hämmentävää. Eihän moto kauheaa mölyä pidä, mutta olisi moottorin murinan ja telojen kolinan silti pitänyt kuulua. Ja taas. Ja taas. Olin juuri kääntänyt askeleeni äänen suuntaan, kun sieltä kuului hiirihaukan naukaisu. No just. Närhi! Matki ensin yllättävää kohdetta, korjuukonetta, ja sitten normaalisti ja totutusti hiirihaukkaa.
Oli huhtikuu. Satuin olemaan pihalla, kun puiden takaa alkoi kuulua lähestyvää metsähanhien ääntä. Äänen suunnan perusteella ne lensivät alhaalla ja tulossa suoraan yli. Äänet lähestyivät oudon hitaasti, mutta tulivat linnut sentään lopulta näkyviin: kaksi närheä lensi ylitseni leppoisasti kaakattaen.
KAIKENLAISIA muitakin hämäyksiä on vuosien mittaan tullut vastaan. Toukokuussa isolla peltoaukealla ojanvarren ainoan pensaan latvassa laulanut lehtimetsien laji punavarpunen osoittautui kiikarilla peltosirkuksi. Lokakuun lopulla hautausmaan aidan takana ei tilskuttanutkaan tavattoman myöhäinen västäräkki, vaan tavallinen talitintti.
Kaikki ei aina ole sitä, miltä kuulostaa.
