Muistan kun kymmenisen vuotta sitten hämmästelin kesätoimittajaa, jonka oli pakko saada tietää ennalta juttukeikkapaikan tarkka osoite. Hänelle ei riittänyt tieto, että se on vaikkapa vihreä talo tietyllä kadulla.
Hän halusi laittaa lyhyenkin matkan sovellukseen, joka ohjaa hänet perille. Se tuntui minusta turhalta ja ylimääräiseltä vähdiltä, mutta kesätoimittaja sai tietysti toimia omalla tavallaan.
Nykyisin karttasovellukset ovat itselläni käytössä aina, kun menen uuteen paikkaan. Totta puhuakseni paikan ei tarvitse edes olla uusi. Karttasovellus on käytössäni, jos minulla on pienintäkin epävarmuutta siitä, osaanko perille.
Syyslomalla havahduin karttasovellusriippuvuuteeni, kun kuljetin neljää lasta urheiluleiriltä Pajulahdesta kotiinpäin. Ajoimme Lahdesta Helsinkiin vievää moottoritietä, kun karttasovellus ilmoitti: ”GPS-signaalia ei löydy”. Sydän hyppäsi kurkkuun, mitä minä nyt teen?
Tiesin, että meidän pitäisi aika nopeastikin lähteä pois moottoritieltä, mutta minulla ei ollut mitään hajua, mille tielle. En ollut katsonut reittiä etukäteen.
Kyydissäni olevilla lapsilla oli kaikilla kännykät käsissään, mutta kukaan heistä ei ollut tottunut käyttämään ajo-ohjeita antavaa karttasovellusta. Kuljettajan kännykän räpläys ja moottoritie ei ole hyvä yhdistelmä, joten päätin ajaa pois moottoritieltä ja pysähtyä jonnekin.
Kännykän uudelleenkäynnistys ei auttanut. Signaalia ei löytynyt. Sama virhekoodi ilmestyi yhden lapsen kännykkään. Tunsin itseni avuttomaksi ja mietin vaihtoehtoja.
Monenlaista ehtii lyhyessäkin ajassa pohtia. Mietin että häiritseekö joku länsimaiden vastustaja satelliittinavigointia. Ajatus ei ole tieteisjännäristä napattu, sillä syyskuussa Traficom tiedotti, että gps-häiriöt ovat varsinkin Suomenlahden vesialueilla lisääntyneet. Traficomin mukaan häirinnällä suojataan infrastruktuuria ja tärkeitä kohteita. Siksi Traficom muistutti veneilijöitä merikartoista ja navigointitaitojen ylläpidosta.
Omat navigointitaitoni auton ratissa tuntuivat Lahden teollisuusalueella melko rajallisilta. Kuvittelen osaavani suunnistaa, mutta paperisia karttoja kääntelemään tottuneelle digitaaliset kartat ovat vaikeita.
Onneksi asia ratkesi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Yhden lapsen kännykästä saimme signaalin toimimaan ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Tunsin itseni tervaskannoksi, kun kerroin lapsille, että silloin, kun minä olin pieni, niin reitti katsottiin paperisista kartoista. Tosin voi olla, että paperiset kartat ovat myös tulevaisuutta ja merikarttojen tapaan niitä täytyy autosta löytyä.
Eikä se niin vaarallista olisi, vaikka joskus joutuisi kysymään tietä. Sitä voi kutsua vaikka seikkailuksi.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja.