Sattui silmiini uutinen, jossa sanottiin satojentuhansien suomalaisten vuosittain käyttävän mielialalääkkeitä. Duodecimin sivuilta etsin vertailuluvuksi arviot huumeidenkäyttäjistä sekä lääkkeiden väärinkäyttäjistä.
Yhteenlaskettu joukko on paljon puoli miljoonaa suurempi. Miten näin paljon ihmisiä voi olla hukassa itseltään?
Oma muistini riittää seitsemäänkymmeneen menneeseen vuoteen. Sinä aikana muutos on ollut valtava.
Tekninen kehitys on edennyt sitä vauhtia, että 50-luvun ihmisen suora hyppäys nykypäivään tekisi hänestä toimintakyvyttömän. Tehokkuuden mantraa on hoettu vuosikymmeniä, niin että inhimillisyys on muuttunut siinä sivussa uhanalaiseksi. Ahneudesta on tullut hyväksyttävää.
Suorittavaa työtä ei arvosteta samalla tavalla kuin menneinä aikoina. Nykyhallituskin toteutti ammattikoulutukseen lisäleikkaukset, vaikka edellinen uudistus oli jo jättänyt opiskelijat liian paljon oman onnensa nojaan.
Aikanaan oppipoika-kisälli-mestari-polku johdatti ammattinsa osaajaksi. Nykyään koulutus tähtää tutkintoon.
Todellisesta osaamisesta ei jakseta olla kiinnostuneita. Tämä heijastuu suoraan työmoraaliin. Ammattiylpeydestäkin on tullut entistä harvinaisempaa.
Lapsuudessani minua harjoitutettiin lakananpitsin virkkaamiseen. Tekeleeni oli kelvoton, mutta episodi sai aikaan itsessäni syvän arvostuksen käsitöitä kohtaan. Vieläkin surullisena katselen kirpputoreilla upeita virkattuja sängynpeittoja ja pitsilakanoita, joita hinnoista päätellen harva haluaa.
Korona-aika synnytti neule- ja puutarhabuumin. Samalla moni havahtui siihen, miten palkitsevaa on käsillä tekeminen ja konkreettinen aikaansaaminen.
Ihmisen keho on suunniteltu kokonaisvaltaiseen käyttöön. Nykyisessä työelämässä käytetään monesti vain päätä ja sormia tietokoneiden kanssa seurusteluun.
Elämässä jaksaa, jos kokee sen itselleen merkitykselliseksi. Ihmiset hakevat merkityksellisyyden elämälleen hyvin erilaisista asioista.
Menneinä vuosikymmeninä työ oli usein määräävässä osassa. Tämä on nykymaailmassa monesta syystä toisin. Kaikilla sitä ei ole lainkaan.
Merkitys on etsittävä muualta. Toisille on helppoa mennä harrastuksiin tai yhdistystoimintaan ja solmia uusia tuttavuuksia, mutta ei kaikille. Myrkkyä mielelle on jäädä yksin neljän seinän sisälle.
Elämänilonsa kadottaminen uhkaa kännykän maailmassa elävää nuorta, joka kokoaikaisesti vertaa itseään somessa esitettyihin lavastettuihin otoksiin. Pahimmillaan voi joutua vielä kiusatuksi.
Maailma on nyrjähtänyt tämmöiselle mallille, ja sille emme voi mitään, mutta omassa elämänpiirissämme voimme keventää toinen toistemme kuormia pienillä teoilla: kuuntelemalla, lohduttamalla, tukemalla, kannustamalla, virittämällä toivoa. Toisten kanssa asioita kääntelemällä löytää puolin ja toisin uusia näkökulmia, joskus jopa ulospääsyn umpikujasta – ilman, että pinnalla pysymiseen tarvitaan kemiallista pelastusrengasta.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.