Ihan tavallisena perjantaina nelisen viikkoa sitten heräsin aamuyöllä kovaan kurkkukipuun. Lauantaita iltaa kohden nousi kova kuume ja silmätulehdus sai silmät vuotamaan valtoimenaan. Niistin paketillisen nenäliinoja litimäriksi. Kaikesta tästä epäilen muistavani pitkään, missä olin, kun Erika Vikman voitti UMK:n kappaleella Ich komme. Olin koronassa.
Se oli elämäni kolmas testillä diagnosoitu korona ja noudatteli pitkälti samaa kaavaa kuin kaksi aiempaakin. Olin ihan hiton kipeä.
Sitten tajusin, että juuri näihin aikoihin viisi vuotta sitten koronasta kuultiin ylipäänsä ensimmäistä kertaa. Viisi vuotta!
Sairastumistani seuranneena maanantaina leikkasin veitsellä sormeeni syvän palkeenkielen. Koska verenvuoto ei meinannut tyrehtyä millään, puoliso ehdotti käyntiä terveyskeskuksessa. Koronani ei aiheuttanut terveyskeskuksessa sen kummempaa levottomuutta (toki meillä kaikilla oli maskit kasvoillamme) ja se kertoo konkreettisesti koronasta tulleen monin tavoin osa elämäämme.
”Tutut ja tavalliset asiat ankkuroivat meidät voimakkaimmin elämään.”
Monenlaiseen on sopeuduttava, kun vaihtoehdot ovat vähissä.
Mutta kyllä korona-aika muutti monella tapaa meitä yksilöinä ja yhteisöinä. Virus myös kohteli ihmisiä hyvin eri tavoin. Osa kuoli. Osa sai kroonisen sairauden. Osan mieli sai kolhuja, jotka näkyvät eri tavoin edelleen.
Osalle jäi voimakas muistijälki siitä, miten elämä voi yhtäkkiä muuttaa pelottavasti muotoaan. Yhtäkkiä sellainen, mikä oli ollut hyvin tavallista, olikin kaikkea muuta – jopa vaaralliseksi luokiteltua. Mitään ei oikein voinut ottaa itsestäänselvyytenä. Ja millaisella vauhdilla kaikki tapahtuikaan, vain muutamissa viikoissa. Ei ihme, jos ahdisti, pelotti tai turvallisuudentunne tuntui horjuvan.
Muistan ensimmäiseltä koronakeväältä myös yhden hyvin konkreettisen hetken, joka tuntui luovan uskoa tulevaan: kun bongasin lakaisukoneen Laitilan keskustassa. Se oli niin ihanan tavallinen näky kaiken sen outouden ja tuntemattoman keskellä.
Kirjoitin 24.3.2020 Laitilan Sanomiin siitä, että katujen putsaaminen hiekoitushiekasta on kaupungissa alkanut. Artikkelin yhteyteen tein myös kommenttini siitä, miten ihanalta ja jopa lohdulliselta tuntuiniintavallisen asiankuinlakaisukoneen näkeminen.
Uskon sen kertovan yleisemminkin rutiinien merkityksen voimasta, siitä, miten juuri tutut ja tavalliset asiat ankkuroivat meidät voimakkaimmin elämään silloin, kun kaikki tuntuu olevan – syystä tai toisesta – vinksin vonksin.
Kun elämän perusta tuntuu järkkyvän, on tärkeää löytää lohtua ja turvaa. Jokaiseen toivonriekaleeseen kannattaa tarttua – olkoon se sitten vaikka lakaisukoneen jyhkeä mörinä ja vakaa kulku kaupungin kaduilla.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja