Parin viime kuukauden aikana olen siivonnut kaappeja ja yrittänyt päästä ylimääräiseksi jääneistä tavaroista eroon. Syy tyhjennyksen tarpeeseen löytyy siitä, että ensi torstaina perheemme kasvaa uudella perheenjäsenellä reiluksi neljäksi kuukaudeksi. Hän tarvitsee oman huoneen.
Kesäkissa tai -heila ei ole suunnitteilla, vaan lapsi. Häntä voinee kesälapseksemme sanoa, sillä perheeseemme muuttaa pääsiäisenä 15-vuotias australialainen vaihto-oppilas.
Olemme isäntäperheenä ensimmäistä kertaa, joten tunnelma on innostuneen jännittynyt. Mielessä pyörivät monet kysymykset: Viihtyykö hän meillä? Tulevatko lapsemme hänen kanssaan juttuun? Kyllästymmekö me häneen? Onko hänellä kesällä tekemistä, kun ei ole koulua? Harmittavatko häntä perheemme säännöt?
Kysymyksiä on turha pyörittää mielessään, sillä niihin saadaan vastaus ajan myötä. Mielenrauhaa tuo tieto, että olemme luvanneet tarjota kaukana kotoaan olevalle nuorelle turvallisen kodin. Emme sen enempää.
Emme ole luvanneet olla ohjelmatoimistoja vaan ihan tavallinen suomalainen perhe, johon hän on tervetullut. Sääntöjä on turha murehtia. Tietysti ne ovat samat kuin perheemme toisella 15-vuotiaalla.
Olemme tavanneet nuoren kolme kertaa, sillä hän on asunut Suomessa tammikuusta asti ensimmäisessä perheessään. Meidän jälkeen hän saa syyskuussa vaihto-oppilasvuodelleen vielä kolmannen perheen. On hyvä, että hän näkee erilaisia perheitä ja tapoja.
Ensimmäisessä perheessä hän asuu lähiöympäristössä vanhempien kanssa, joiden lapset ovat jo muuttaneet maailmalle. Meillä taas on kolme lasta ja asumme kylässä. Kolmas perhe asuu keskellä kaupunkia.
Ehkä jopa yllättäen englannin kielellä kommunikoinnista en ole murheissani. Vaihto-oppilaamme puhuu kaunista, televisiosta tuttua englantia. Ymmärrämme siis häntä ja hän meitä, vaikka kielitaitomme onkin varmasti alkuun takeltelevaa.
Uskon, että nuoruuteni au pair -kokemuksesta Ranskassa on hyötyä. Asuin perheessä kahdeksan kuukautta. Muistan pohtineeni, että olenko perheelle tärkeä. He ottivat minut hyvin vastaan, mutta silti tiesin olevani ties kuinka mones lastenhoitaja perheessä. Minulle he olivat ja ovat edelleen yksi ja ainut ranskalainen perhe, joka minulla on ollut.
Haluan vaihto-oppilaamme kokevan, että hän on meille ainutlaatuinen. Sitä hän ehdottomasti onkin, eikä sitä tarvitse teeskennellä, sujuu meillä sitten hyvin tai ei.
Vastoin suomalaista kulttuuria yritän myös uskaltaa osoittaa hänelle heti, että pidämme hänestä. Se alkaa siitä, että halaan häntä, kun hän muuttaa meille. Ulkomaalaiset kun eivät aina ymmärrä, että kun suomalainen jättää etäisyyttä, on usein kyse toisen kunnioituksesta eikä jäyhyydestä tai tunteettomuudesta.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja.