Kansallisen veteraanipäivän valtakunnallista pääjuhlaa vietettiin 27. huhtikuuta Hämeenlinnassa. Tasavallan presidentti Aleksander Stubb vaimoineen kunnioitti läsnäolollaan arvokasta tilaisuutta. Näin tapahtui myös edellisen presidentin Sauli Niinistön aikana. Joskus aikaisemmin on vietetty tilaisuutta, jolloin presidentti ei ole ollut mukana.
Juhlaa televisiosta katsoessani vierähti mieleeni äitini kyyneleet veljeni hyvästellessä kädestä pitäen meitä kotiimme jääviä hänen lähtiessään kotilomalta sotarintamalle Rukajärven suunnalle kesällä vuonna 1942. Olin tuolloin noin 10-vuotias.
Nyt olen kohta 93-vuotias, mutta muistot eivät ole himmentyneet noilta vuosilta, sillä sota tuli lähelle asuessani kotonani Kuhmon rajapitäjässä. Neuvostopartisaanit olivat hyökkäilleet kesän kuluessa useimpiin sivilitaloihin ja ampuneet kylmästi kaikki talon asukkaat 2-vuotiaasta 80-vuotiaisiin asti.
Partisaanit ryöstivät lopuksi talosta kaikki ruokatarvikkeet ja poistuivat paikalta. Näin julmaa voi sota olla, ja sitä käydään tänäkin päivänä!
Oman kauhukokemukseni, joka liittyy neuvostopartisaaneihin kodissani, olen kirjoittanut Kansa Taisteli -kirjan toiseen osaan sivulle 117, otsikolla ”Pelkäsin partisaaneja hirmuisesti”. Teksti on julkaistu kirjassa valtakunnallisen kirjoituskilpailun tuloksena.
Kirjoituksessani en tullut kertoneeksi pelkojeni lisäksi, miten kotonani oli ”varustauduttu” mahdollista partisaanihyökkäystä varten. Minulla, silloin kymmenvuotiaalla pojalla, oli ihan oikea kirves petikaverinani olkipatjallani. Kirveen varsi oli itse tehty koivuhalosta.
Silloin 14-vuotiaalla veljelläni oli oikea sotilaskivääri vierellänsä, patruunat sisällä ja varmistin päällä. Tuo ase oli hankittu ”oikotietä” naapurin mieheltä veljeni ja minun pöllimetsästä hankituilla rahoilla. Veljeni maksoi siitä 500 silloista markkaa. Tuo raha oli hankittu kesän hikisinä hellepäivinä pokasaha-vuolurauta -versiona.
Isälläni, joka nukkui piharakennuksessa, oli turvanaan haulikko ja patruunavyö täytettynä mukana. Tuo veljeni sota-ase kivääri oli turvansa lisäksi mainio kaveri myös metsästyksessä. Elettiinhän korttiaikaa ja lihasta oli kova pula.
Jos tositilanne olisi tullut, en tiedä millaiseen vastarintaan olisi kotonani pystytty? Luulen omalta kohdaltani, että olisin turvautunut alla olevani rutisevan olkipatjan puristamiseen kuolemaani peljäten. Näin olisi ”sota-aseeni” jäänyt käyttämättä.
Nyt jo vanhana miehenä voi jopa huvittuneena ajatella noita asioita, mutta 80 vuotta sitten, ne asiat eivät naurattaneet. Pelko raateli nuoren pojan sisikuntia ja vei monesti yöuneni pilalle. Muistot ovat syöpyneet niin syvälle sisimpääni, että ne kulkevat mukanani aina hautaan asti.
Kalle Pulkkinen, Pyhäranta