Pirjo Koski
Olin kuvausreissulla elokuussa Siperiassa ja istahdin kaatuneen männyn rungolle odottamaan pimeää. Taivaankansi oli vielä valoisa, joten minulla oli pieni hetki omaa aikaa mietiskellä maailman menoa jalat tukevasti kalliolla, maadoittuen vain kuluvaan hetkeen.
Hengittelin raikasta erämaan ilmaa. Kuvausreissuillani sykkeet laskevat ja verenpaine putoaa kohisten. Oli vain metsä, rauha ja taivaalle pikuhiljaa syttyvät tähdet.
Otin kuvaa Linnunradasta, kun etelän puolelle taivasta ilmaantui pilvi. Pahus, sumupilvi. Ajatus väistyi kuitenkin heti, koska pilvi oli silmiinpistävän värinen ja liikkui hurjaa vauhtia.
Pilven edellä erottui kirkas valopiste. Rakettilaukaisu! Nyt äkkiä kuvia!
Tunsin olevani ihan pihalla kaikesta, koska raketin lentonopeus on suoraan sanoen huumaava, noin 20 000km/h. Yleensä rakettikuvat nimenomaan Falcon 9 ovat jääneet asteelle liekehtivä lyhtypylväs tai valaistunut männynlatva, mutta nyt tuli viimein komea onnistuminen.
Raketin kiitäessä zeniitissä näytti kuin kohteella olisi ollut ajovalot. Raketin etupuolella näkyi selkeä valokiila.
Polttoainepilvi oli ylimaallisen näköinen pimeän erämaan tähtien kirjomalla muutoin pilkkopimeällä taivaalla. Raketin jarrutus kirkasti kohdetta vielä entisestään ja lopulta kohteen kadottua horisontin taa hihkuin innosta. Yliluonnollisen kaunista, mutta samalla tämä laukaisu toisi lisää Starlink-satelliitteja taivaalle. Satelliittiviiruton yötaivaskuva on jo harvinaisuus, joten melkein kaikella ihmisen tuottamalla erikoisuudella on kääntöpuolensa.
Kun olin lähdössä autolle kuulin oudon, vahvan äänen. Vihellystä. Ääni tuntui tulevan suuremmista keuhkoista. Vihellys kesti viitisentoista sekuntia, jonka jälkeen tuli hetken hiljaisuus.
Sitten kuulin murahtelua ja vihellystä uudestaan. Huolestuttavaa asiassa oli se, että kyseinen ääni tuli metsäautotien suunnalta, jonne pitäisi kävellä päästäkseen autolle.
Samalla hoksasin. Viheltäjän oli pakko olla karhu. Tästä oli ollut puhetta petoyhdysmiehen kanssa. Ja nyt, vuorokausi jälkeenpäin tilanne oli jo päällä.
Pahinta oli se, että muistin vihellyksen olevan varoitus niin pennuille kuin kuulijallekin.”Haistan sinut. Olen täällä ja tiedän, että sinä olet siellä, pysy kaukana perheestäni, kiitos.”
Ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin alkaa pitämään hieman ääntä. Yritin laulaa Piippolan vaarilla oli taloa ja kurkku tuntui kuivalta kuin beduiinin tossut hiekka-aavikolla.
Pienellä hyvin epävireisellä laulupätkällä oli kuitenkin toivottu vaikutus ja vihellysäänet loppuivat. Yleensä en tykkää pitää luonnossa meteliä, mutta tässä kohtaa hiljaisuus oli rikottava.
Kävelin rivakasti autolle ja hyppäsin sisätiloihin. Valot sytytettyäni edessäni oleva tie oli tyhjä. Huojennus vai harmitus? En osaa sanoa. Ei tullut näköhavaintoa karhusta tällä kertaa, mutta äänen kuuleminen pimeydessä oli sekin melko järeä kokemus.
Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.