SSS | Kirsi Siekkinen
Kun runoilija, kirjailija Heli Laaksonen oli pikkutyttö, hänen isänsä Ilkka Laaksonen oli töissä Hankkijalla. Hankkijan oransseja tuotteita riitti kotona mukeista t-paitoihin. Lapsuuden väri tuo Laaksoselle edelleen mieleen toimeliaan ja eteenpäin menevän elämän.
– Mun firmani, Sanatoimisto Hulimaan logo on kans oranssi, se on pontevuure färi. Joillekki olis iha sama, vaik mailm olis paperpussifärine, mut mul färit on tärkiät, viästitän niitte avul, Laaksonen sanoo.
Väri on Laaksoselle aina färi, mutta selvyyden vuoksi Laaksonen puhuu lehtijutuissa enimmäkseen yleiskieltä. Värit ovat keskiössä Laaksosen uutuusteoksessa Ilone – Runoilijan värikäsityksiä, joka on lounaismurteella kirjoitettu runo- ja tietokirja kaikenikäisille. Tai niin kuin Laaksonen itse sanoo: junioreil, senioreil ja villioreil.
– Minulle on tärkeää, että isovanhemmat ja mukulat lukevat kirjoja yhdessä. Tai voihan joku puolinero lapsi lukea kirjan yksinkin.
Värirunokirja täydentää trilogiaksi Laaksosen kaksi aiempaa lastenkirjaa. Aapine. Aakkossi niil ko ymmärtävä jo pualest sanast ja Ykköne: – tehtäis kerranki numero käsittelivät kirjaimia ja numeroita. Elina Warstan kuvittama Aapine ylsi Finlandia Junior -ehdokkaaksi.
Kolmikkoa yhdistää rakenne. Ensiksi on kuvitettuja runoja, sitten Laaksosen kirjoittama tietopainotteinen essee väreistä. Värifaktat veivät hänet mukanaan.
– Olen yksityiskohtien ihminen, ja minussa asuu keskikokoinen neuvoja. Selvitän asiat itselleni juurta jaksain. Kun minulle selvisi, että ensimmäinen tunnettu väriympyrä vuodelta 1611 on suomalaisen keksimä, ajattelin että ilman muuta tarttis mennä torille!
Värikirja sai kustannussopimuksen poikkeuksellisen nopeasti. Laaksonen kuuli vuosi sitten marraskuussa uudesta Oravakirjat-lastenkirjakustantamosta, laittoi kustantaja Minna Castrénille sähköpostia ja sai myöntävän vastauksen parissa tunnissa.
Värit kuljettavat Heli Laaksosen ensimmäiselle laajalle Suomen-kiertuelle koronavuosien jälkeen.
– Esiintyminen on puolentoista tunnin yksinpuhelu. Jottei itse kuolisi kyllästymiseen, pitää olla uusia juttuja. Niitä ei voi hakea vitsikirjasta, vaan niitä on kehiteltävä.
Laaksosen runoilta on suunnattu aikuisyleisölle, ja hän lausuu runoja vuosien varrelta. Väriteema näkyy lavalla kapsäkeissä ja kuuluu tarinoissa.
– Maalasimme ruskeasilmäisen mieheni kanssa seitsemän vanhanaikaista kapsäkkiä eri färeil. Jokaiseen on ajateltu teema. Kun on oranssin vuoro, puhun Hankkijan lippalakista ja reissaamisesta, ja keltaisen kohdalla kerron, miten färit vaikuttavat ihmiseen.
Pinkin kapsäkin aikana Laaksonen esittelee uuden kehittämänsä sanan hellyke, jota hän pitää glimmeröitymisen suomenkielisenä vastineena. Glimmeri puolestaan on triggerin, ärsykkeen, vastakohta.
– Hellyke on ilahduttava pikkuasia, joka sysää mielen hyvään suuntaan. Niin kuin teen ihana tuoksu. Triggeri on teepussin katkeava naru.
Esiintyminen on Heli Laaksoselle merkityksellistä. Hän sanoo pitävänsä autoilusta ja matkailusta, ja yksinäiseen kirjoittajan työhön tarvitsee välillä vaihtelua.
– Kun lavalla astuu ihmisten eteen, näkee, että hymyilyttääkö runo, saako se hiljaiseksi, naurattaako se. Kommunikaatiota on puolin ja toisin.
PALKITTU SANATAITEILIJA
Heli Laaksonen
- Syntyi Turussa 28.9.1972, varttui Uudessakaupungissa.
- Valmistui Turun yliopistosta filosofian maisteriksi 2000. Samana vuonna ilmestyi esikoisrunokokoelma Pulu uis.
- Sanatoimisto Hulimaan yrittäjä asuu Rauman Lapissa valokuvaajamiehensä Miikka Lappalaisen kanssa.
- Julkaissut muun muassa runo- ja kolumnikokoelmia, lapsille suunnattuja runo- ja tietokirjoja sekä näytelmiä.
- Toimittanut useita tietokirjoja, tehnyt käännöstöitä ja kansanmusiikkisanoituksia.
- Pitänyt taidenäyttelyitä ja kuvittanut lastenkirjoja.
- Useita merkittäviä kirja-alan palkintoja ja ehdokkuuksia.
Runoilija rakastui sammaliin
Viisi vuotta sitten koronapandemia jyräsi Heli Laaksoselta työt. Runoja ei päässyt lausumaan yleisön eteen, eikä samalla vauhdittamaan kirjamyyntiä. Raumalla asuva kirjailija päätti opiskella ympäristöneuvojaksi ammattiopisto Liviassa Kaarinassa eli tutummin Tuorlassa.
– Ko kaik ove ja akkuna menivä kiines, mää huakaili hetke, et ei tul mittä. Sit päätin, et kyl jottan täyty ruveta tekemä, et miälenterveys pysy.
Laaksonen rakastui koulun luontoretkillä sammaliin. Hän asui asuntolassa ”muiden teinien kanssa” ja innostui tutkimaan sammalien pieniäkin yksityiskohtia vapaa-ajallaan.
– Vaikka olen kiinnostunut luonnosta, olin katsonut, että sammaleet ovat jonkunlaista vihreää massaa. Tajusin Tuorlassa syvällisesti, että joka ainoalla hippusella on tässä maailmassa nimi.
Opintoihin pakollisena kuuluvasta moottorisahauksesta Laaksonen ei juuri innostunut.
– Jos jotain on itsestään luullut, kannattaa ruveta sahaamaan. Työmiehiä katson nyt kyllä eri silmillä.
Sammaleet ovat vieneet Laaksosta paitsi hänen vetämilleen muutaman metrin mittaisille lähiluontopoluille myös hiljattain Latviaan.
– Suomi-Latvia-ystävyysseurasta otettiin yhteyttä ja pyydettiin vetämään sammalretkeä. Otin selvää Latvian parhaista sammalpaikoista, ja siellä me möyrimme luuppien kanssa. Ol niimpal hiano, ettei mittä määrä!
Kirjoittamisen ammattilainen ei vaihtanut alaa pysyvästi. Opinnot Tuorlassa antoivat kuitenkin kimmokkeen kahdelle kirjalle.
Laaksosen kaunotietoluontokirjoiksi kuvailemat Luonnos ja Jatkos kertovat runomuodossa luontoilmöistä tupasvillasta talventörröttäjään. Jatkos pääsi viime vuonna ehdolle WWF:n vuoden luontokirjaksi. Kaksikolle saattaa olla luvassa jatko-osa.
– Kun näen uuden ilmiön, minulle tulee tunne, että tästä olisi pakko kirjoittaa. Näin kävi Latviassa, kun näin museossa albatrossin.
