Toimituksessa vieraillut Tuula Valtanen toi toimitukseen Atte Laineen sisaren Sinikan kirjoittaman muistorunon, jonka Laitilan Sanomat on julkaissut vuonna 1966.
Valtanen oli lukenut Eija Eskola-Burin Enemmän kuin muisto – Sotalapsi Atte Laineen tarina -kirjan ja runo oli palannut hänen mieleensä. Valtanen on asunut lapsuudessaan Laineen perheen lähellä.
– Välissä oli iso peltoaukea, Valtanen muistelee.
Isäni Frans Oskar Johan Laineen muistolle
Isäni Armas
mulle rakkahin päällä maan
niin äkkiä arvaamatta
erkani elomme tie.
Tuli tieto, olit poissa
sydän särkyi, itkee, etsii.
Kerran perjantaipäivänä
vuosia sitten
elon ensikertaa sä nähdä sait,
oli varhain aamu silloin
alkoi taipalees päällä maan.
Luo polun lapsuuden karun
ja köyhän
vei askelees nuoruuteen
miehuuteen.
Oli elon polkus valoa ja varjoa täynnä
tummat pilvet sen peitti usein,
tuli myrskyt, tuli sota
tuli nälkä ja vilu.
Olit sortua alle hädän ja surun
olit isä lapsen kuuden.
Oli kuolema tuttu vieras sulle
usein astui se kotiis,
korjasi viljaa
ei kysynyt lupaa.
Monen rakkaasi saatoit
rajan taa,
kyynelees kätkit, surusi suljit.
Yli kaiken sua kantoi,
lapsuutes usko,
lohdutti, hyväili, voimia antoi.
Kuin viittana varrella elosi tien
askelees johdatti
kotia vei.
Niin tuli perjantaipäivä
heinäkuun
päivä lämpöisen kesän,
kotipolkua kuljit
kukat tuhannet polun reunoja peitti,
sinikellot soi, kotimännyt kuiski
työpaikalle askelees vei.
Oli mieles niin valoisa vapaa
kenties aavistit, tunsit
oli päivä tää keskellä kesää,
päivä lämpöisen heinäkuun
oli elosi viimeinen.
Lepäs sallimus päällä maan.
Tuli salama, toi viestin
nostit katseesi korkeuteen.
Tuli Herra, alas astui
käteesi tarttui, nosti, kantoi, perille vei.
Katsos oli päivä jo painumas iltaan.
Olit eloni kallio
sen pohja ja juuri
kun lähdit, tuli romahdus
sortus sillat ja siteet.
Jäi jäljelle tyhjyys, ikävä
elon polkuani varjo peitti.
Oli meillä tarkoitus tavata
heinäkuun lauantaina
en tiennyt, en aavistaa voinut Isä
sinä päivänä arkkusi jäljellä kuljin.
Oli huules jo kylmät, kasvos, kätes,
ei enää sykkinyt lämpöinen sydän.
Isä en tiennyt näin kipeään koskee suru
kuin tuska se rinnan täyttää
kuin sairaus ruumiin se kalvaa.
Kotitanhu niin outo ja varjoinen on,
ei kuulus askel, ei ääni,
nyyhkytys vain.
Yli kaiken sua kaipaan Isäni oma.
Viljavainiot valittaa hiljaa
kaipaa uurtajaa ahkeaa omaa,
kotimännyt kaivaten nyyhkii
metsäpolku niin autio on.
Astui kaipaus sanaton tanhuille kodin,
kun paimen omansa korjas.
Kuin tuhlaajalapsen lailla
nyt kummulles palaan
polvistun kummulles, rinnalles pääni painan.
Sua kaikesta kiitän, Isäni oma.
Anna anteeksi kerrat monet
olit kaikkeni päällä maan.
Tuudi, tuudi, nyt tuonenkehto
mun Isääni armasta
tuudi hiljaa hyväillen hellien
lempilapsekses ota.
Sua uni rauhaisa pyhä
peltomiehelle maan.
Kiittäen kaivaten Sinikka