Reilu vuosi sitten päätimme hankkia perheeseemme kissan. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Eläinsuojeluyhdistysten kautta oli tarjolla lähinnä varttuneempia kissoja. Halusimme kuitenkin pennun hyvältä kasvattajalta, jotta kissa varmasti olisi tärkeinä ensimmäisinä viikkoinaan sosiaalistunut ihmisiin.
Minä halusin kotiimme ehdottomasti ulkona viihtyvän maatiaiskissan. Sitähän eivät kaikki hyväksy ollenkaan. Me kuitenkin etsimme hiirikissaa, sillä viime talvena lasitetulta terassiltamme jäi loukkuun useampikin hiiri.
Monet hämmästelivät, että aiotteko maksaa maatiaiskissasta jotain? Niitä kun on totuttu ilmaiseksi hakemaan.
Totta kai kissanpennulla on hinta. Joku on huolehtinut pennuista niiden ensimmäiset reilut kolme kuukautta: Tarjonnut ruokaa, opettanut sisäsiistiksi, leikittänyt, käyttänyt eläinlääkärillä ja toivottavasti monen monta kertaa ottanut syliin ja rapsuttanut pennun silkkistä turkkia.
Selasimme netistä myynti-ilmoituksia, joita oli lähinnä rotukissoista. Vihdoin tärppäsi, ja kissa oli tarjolla ihan lähellä.
Sovimme verkon kautta tapaamisen heti samalle illalle. Epäilykseni heräsivät kuitenkin heti, kun yritimme löytää perille. Talon numeroa ei oltu merkitty. Se on melko harvinaista nykyään.
Kun pääsimme sisälle, niin kolme söpöä kissanpentua pötkötteli olohuoneen matolla. He olivat kuulemma sittenkin rotukissoja, mutta todistusten puutteen takia heitä ei voi rotukissoina myydä.
Suloiset kisut olivat leikkisiä ja antoivat silittää. Yhden kissanpennun hinta oli 500 euroa.
Paikalla oli kaksi naista ja yksi mies. Olisin halunnut nähdä emokissan, mutta hänet oli siirretty rauhallisimpiin tiloihin, koska uudet pennut olivat tulossa. Kysyin, että tuleeko emolle useinkin pentuja. Ei kuulemma, vaan nämä nähtävillä olevat pennut olivat ensimmäiset. Tämä toinen tiineys oli vahinko.
Oli totta tai ei, niin hämäriä yksityiskohtia tuli selville lisää. Pennuilla oli rokotustodistukset, mutta ne olivat englanninkielisiä. Omistajan mukaan pennut olivat syntyneet Suomessa, mutta ne oli käytetty rokotuksella Latviassa, sillä se oli siellä halvempaa.
Söpöstä kissanpennusta, jonka saisi heti mukaan, on vaikea kieltäytyä, mutta hälytyskellot soivat päässäni. Ilmoitin havainnoistani eläinsuojeluyhdistykseen.
Ja löysimmehän me myöhemmin vielä sen juuri oman kissamme. Kannatti odottaa, sillä hän on juuri sellainen kissa, mitä toivoimme: leikkisä, rapsutuksista nauttiva kisu, joka naurattaa meitä usein hauskoilla asennoillaan, sulavilla liikkeillään ja hämmentävillä piilopaikoillaan. Olemme löytäneet hänet kurkistamasta farkkujen lahkeesta, pussilakanan sisältä ja paperiroskiksesta. Joskus hän on sujahtanut urheilukassiin tai nukkekotiin, johon hän juuri ja juuri mahtuu.
Kissasta on tullut tärkeä osa perhettä. Onnen tunteet hulahtavat lävitse, kun lapsi pussaa kissan pehmoista turkkia ja sanoo: mä rakastan sua.
Kirjoittajasta on Laitilan Sanomien tuottaja, josta on tullut kissaihminen.
